Portinavaajat

Valmista taideteosta kiehtovampaa on seurata sen syntymistä. Mikä vaihtoehtojen määrä tekijöillä onkaan. Eksyksissä oleminen voi joskus olla riemullista, mutta päästäkseen ainutkertaiseen lopputulokseen taiteilijoilta vaaditaan näkemystä ja pätevää navigointitaitoa.

Syy, miksi kaikista taiteenlajeista kirjoitan mieluiten juuri teatterista, piilee kahdella taholla. Tai ehkä pitäisi puhua ansiosta, sillä ilman Ryhmäteatteria ja Kalle Holmbergia en olisi päässyt aarnivalkeiden ääreen, todistamaan teatterin tekemisen metodeja ja luomisen salaisuutta. Olinhan toimittaja, ulkopuolinen tarkkailija ja muistiin merkitsijä.

Kun vuonna 1988 Suomenlinnaan valmistui Taru sormusten herrasta, sain ryhmisläisiltä luvan seurata puoli vuotta kestäneet harjoitukset alusta loppuun, ilman erityisehtoja. Yhtä suopeasti ovet avautuivat seuraavana vuonna Helsingin kaupunginteatterin Riivaajien harjoituksiin. Minua huvittaa yhä, miten Kalle Holmberg esitteli minut näytelmän työryhmälle tuolina, vailla äänioikeutta mutta ehdottomasti kalustoon kuuluvana.

Nuo kaksi juttukeikkaa opettivat, että kaiken analysoinnin, irrottelun, leikin ja raivon takana teatterityötä tahdittavat ennen kaikkea yhteinen visio päämäärästä ja luottamus muihin. Tekijöiden luottamus ulottui myös minuun ja kannusti tekemään toimittajana tinkimätöntä työtä.

Myöhemmin olen joutunut tilanteisiin, joissa jutun kohde on kärkkynyt julkisuutta, mutta halua dialogiin ei ole ollut himpun vertaa. Silloin on turhaa kitistä toimittajien ammattitaidottomuudesta ja pinnallisista jutuista. Myös journalistisessa työssä elämyksellisin sisältö syntyy yhteispelillä, eikä se tarkoita lehmänkauppoja tai lipevää mielistelyä puolin ja toisin. Senkin kausi ryhmisläisten ja Riivaajien parissa opetti.