Kotiliesi nro 1/2001
Kuvat: Kimmo Räisänen
Taideaineista kasvaa henkinen pääoma

Maailma muuttuu vauhdilla, niin myös kouluissa annettava opetus. Kysymyksiä on herättänyt erityisesti taideaineiden kohtalo. Onko suomalaisissa opinahjoissa koittanut aika sanoa hyvästit henkiselle pääomalle?

Työpaikkailmoitukset sen paljastavat: nyt etsitään ihmisiä, joilla on ”ideoita, esiintymiskykyä, neuvottelutaitoa, pitkäjänteisyyttä ja täsmällisyyttä, hyvä ja monipuolinen kielitaito, näkemys sähköisen viestinnän sisällöistä ja mahdollisuuksista, kyky toteuttaa innovatiiviset oivallukset teknisesti ja hahmottaa laajatkin asiakokonaisuudet sekä valmiudet luoda uusia toimintamalleja”.

Ei ihme, jos koulutuksen suunnittelijat ovat ymmällään. Haasteiden ja vaatimusten määrä on yhteiskunnallisen ja teknologian kehityksen myötä kasvanut, mutta aika ja resurssit eivät.

Vuosikymmeniä jatkunut taisto eri oppiaineiden tarpeellisuudesta on jälleen ajankohtainen, kiitos opetusministeriön, joka julkisti viime toukokuussa työryhmän muistion perusopetuksen uudistamisesta ja jonka sivistyspoliittinen ministerityöryhmä siunasi marraskuun alussa vain muutaman muutoksen kera. Erityisen huolissaan ovat olleet taideaineiden opettajat, koska työryhmän ehdotus lisätä äidinkielen ja kirjallisuuden, matematiikan, historian ja yhteiskuntaopin sekä terveystiedon tuntimääriä vähentää valinnaisten oppiaineiden määrää. Suuressa osassa kouluja se merkitsee entistä tiukempaa kilpailua juuri taideaineiden – musiikin, kuvaamataidon, ilmaisutaidon ja käsitöiden – kesken.

Koska perusopetuksen tuntimääriä ei voi kasvattaa loputtomiin, on pakko tehdä valintoja. Mutta kuka pystyy varmuudella sanomaan, millaisia taitoja tänään opintiensä aloittavat lapset tarvitsevat aikuistuessaan?

Viime vuosien julkisessa keskustelussa on usein korostettu koulutuksen yhteiskunnallista vastuuta. Tulevaisuus tarvitsee tekijöitä, meitä muistutetaan, ja siksi koulutusta halutaan tarkastella yhä enemmän taloudellisena sijoituksena. Sen, tuottavatko markat toivotun hyödyn, mittaisivat viime kädessä tuotanto- ja työelämän vaikuttajat, eivät opettajat saati oppilaat itse. On myös esitetty, että paikalliset päättäjät ja elinkeinoelämän edustajat osallistuisivat tulevaisuudessa koulujen sisällölliseen ja toiminnalliseen suunnitteluun.

...