Kasvokkain

”Protesti paikallaan polkevaa elämää, kulutusvimmaa ja omaisuuden keräämistä vastaan. Ja samalla matka syvään yksinoloon.” Näin perusteli Kyllikki Villa päätöstään ryhtyä 1960-luvulla tekemään kirjallisuuden kääntäjän työtään rahtilaivojen huomassa. Viimeisen pitkän valtamerimatkansa hän teki vuonna 1998, 75-vuotiaana (!), mutta yhä Villaa kiehtoo matkustamisen syvin olemus.

On aina yhtä sykähdyttävää tavata kokemuksen äänellä tarinoivaa väkeä, joka uskaltaa puhua myös valtavirrasta poikkeavista, usein pienistä ja lähes näkymättömistä asioista. Parasta toimittajan työssä ovatkin ihmiset, oman alansa ja elämänsä asiantuntijat, jotka avaavat oven arkeensa ja kertovat ilon, surun ja innoituksen hetkistään. Ihmiset, joille maailma on avoin seikkailu ja jotka rohkaisevat muitakin uusien asioiden pariin.

Kasvokkain keskusteleminen ei ole aina helppoa, varsinkaan, jos keskiössä ovat tulenarat aiheet tai kipupisteet. Henkilöhaastattelun tekemistä voi syystä verrata laivanupotuspeliin. Tarkoitus ei tietenkään ole tuhota vastustajaa, vaan löytää keskustelukumppanin arvokkain alus, tärkein anti. Niissä tilanteissa tulee oman tutkan olla tarkka ja alati ajan tasalla.

Olennaista on kuunnella, myös rivien väleihin kätkeytyviä merkityksiä. Ilkeydestä ja kyynisyydestä on osalle toimittajista tullut itseisarvo, mutta itse arvostan enemmän inhimillisyyttä ja pyrkimystä tarkastella asioita laajalla perspektiivillä. Haluan rakentaa, en repiä.

Joistakin kohtaamisista jää pysyvä jälki, parhaimmillaan jopa roolimalli. Sellaiseksi nimeän täydestä sydämestäni Kyllikki Villan, vanhuuden anarkistin, joka aikoo pitää elämänsyrjästä kiinni loppuun asti ja valitsi rollaattorin sijaan sporttiset kävelysauvat.