CITY nro 3/89
Kuvat: Pertti Nisonen
Rampin riivatut

Itse Perkele istuu katsomon toisella penkkirivillä ja myhäilee. Näyttämöllä käyvät Jaakobin painia 60-luvun tulisielut, teatterin radikaalit vanhat pierut, joista tuli viihteen ja vision ammattilaisia. Kalle Holmberg, suomalaisen kulttuurielämän suuri syntinen, heittää kehään Loirin ja Dostojevskin. Kaupunginteatterin Riivaajat repii loppusuoraa.

– Tässä se on, Sigaljov alias Hannu Kivioja sanoo ja napauttaa vihkoaan.

Mustiin verkkareihin verhoutunut poninhäntäinen Teatterikorkeakoulun kasvatti nojaa bordellinpunaiseen plyysinojatuoliin, pureksii lyijykynää, pälyilee ympärillään notkuvia näyttelijöitä ja suoltaa loputkin repliikeistään.

– Kun me nyt lopulta aiomme ryhtyä toimimaan, jotta uusi yhteiskuntajärjestys saataisiin aikaiseksi, haluan esitellä teille oman ratkaisumallini. Järjestelmäni ei tosin ole vielä lopullisesti valmis. Olen sotkeutunut omiin väitteisiini ja johtopäätökseni on täysin vastakkainen sille ajatukselle, joka on ollut lähtökohtanani. Lähtiessäni rajattomasta vapaudesta olenkin päätynyt rajattomaan despotismiin.

– Jumalauta, näin se on! Tässähän kuultiin ilmiselvä ohjaajan motto! Minä allekirjoitan tämän repliikin täydestä sydämestäni, vittu, että ollaankin aivan muualla kuin missä pitäisi, kajahtaa kumea ääni katsomosta.

On lokakuun viimeinen perjantai Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä, takana neljätoista Riivaajien harjoituspäivää ja tuhat Kalle Holmbergin mittavaa, mieletöntä monologia.

...